Hyperkonvergenssi – tarttuuko se?

Seurattuani aitiopaikalta erilaisten Hyper-converged-laitteiden ja -palveluiden rantautumista, on tullut aika kirjoittaa näistä lyhyttä yhteenvetoa ja omia ajatuksiani.

Tulkintani mukaan kyseessä on laitekokonaisuuksien sulauttaminen ja yksinkertaistaminen sekä laitteiden hallinnointiin käytettävän ajan säästäminen.

Kuullessani hyperkonvergenssista ensimmäistä kertaa, pärskähtelin hiljaa mielessäni. Eikö turbojen ja hyperien aika IT:ssä ole jo ohi? Miten näin vakavasti otettavalle aiheelle ei ole löytynyt parempaa termiä? Odotan innolla, miten se kääntyy suomen kieleen.

Viimeisen vuosikymmenen aikana palvelinklusterin ostoslista on pysynyt karkeasti ottaen samana. Palvelimia, storagea ja kytkimiä sekä varmuuskopiointiin oma laitepakettinsa. Isommissa toteutuksissa tiedon ja palvelun varmistaminen kahteen eri laitetilaan on vaatinut nopeiden yhteyksien lisäksi usein sovellustuotteita, lisenssejä ja kiihdyttimiä. Pahimmillaan kaikilla laitteilla ja palvelualustan eri softilla on omat käyttöliittymänsä, jolloin hallinnointiin palaa aikaa ja uusien ylläpitäjien kouluttaminen on tehotonta.

Mikä on hyperkonvergenssin tuoma muutos tähän ja mitä se lupaa? Lähestymistapoja on muutamia ja kilpailu kovaa. Keskityn tässä tarkemmin kahteen itselleni tutuksi tulleeseen vaihtoehtoon; SimpliVity ja Nutanix -ratkaisuun.

SimpliVity versus Nutanix

Yhteistä molemmille on lupaus tiiviistä ja tehokkaasti käytössä olevasta raudasta. Perinteistä erillistä levyjärjestelmää ei enää tarvita, vaan jaettu massamuisti on osa palvelinta. Massamuisti on yhdistelmä perinteistä pyörivää levypintaa ja SSD-levyjä. Älykäs softakerros pitää kirjaa tiedostojen tai blokkien sijainnista varmistaen niiden saatavuuden hajauttamalla. Näin yksittäisen palvelimen rikkoutuminen ei aiheuta tietohävikkiä. Samalla perinteisiä varmuuskopiointimalleja kyseenalaistetaan. Mikä osa datasta on enää pakollista varmuuskopioida, jos se on turvallisesti hajautettuna ja tallessa monessa eri noodissa? Alustat skaalautuvat lisäämällä palvelin-noodeja, ja vikasietoisuuden edellytyksenä on aina enemmän kuin yksi laite per sijainti. Laitteita ja palveluita hallinnoidaan modernien graafisten käyttöliittymien kautta.

Yhtenäisyydet tuntuvat päättyvän tähän ja nokittelu termien ympärillä voi alkaa.

SimpliVity – oma kiihdytinkortti ja koko infra yhden pellin alla

SimpliVity lähtee liikkeelle suljetusta ympäristöstä, jossa laitteet tilataan valmiiksi koottuina ja konfiguroituina, eikä laitteiden kannen alle ole käyttäjällä asiaa. Erikoisuutena laitteissa on kiihdytinkortti, joka vastaa datan purkamisesta ja pakkaamisesta lennossa. Näin ostettua suoritinkapasiteettia ei käytetä datan pyörittelyyn, vaan se on suoraan saatavilla virtuaalialustalle. Konesalien välillä liikutellaan vain tiedostokarttoja ja blokkeja, joita kohdealustasta ei vielä löytynyt. Näin liikennemäärät pysyvät pieninä ja virtuaalikoneet liikkuvat todella liukkaasti sijainnista toiseen. Virtuaalialusta voi olla mikä tahansa, kunhan se on VMware.

Hallintatyökalut tuodaan VMwaren hallintaan lisäosana ja sen mitä olen niistä nähnyt, ne vakuuttavat helppokäyttöisyydellään. SimpliVity kuvaakin itse olevansa todellista hyperkonvergenssia, sillä sen ratkaisu ei koostu erillisistä applianceista joiden hallintaa on yhtenäistetty, vaan he tarjoavat koko infrastruktuuria yhden purkin ja hallinnan mallissa.

Nutanix – osa isompaa SDS-strategiaa

Nutanix kohdistaa viestiään enemmän insinööritaustaisiin ostajiin. Edelleen kyseessä on appliance, mutta rauta on enemmän perinteistä palvelintavaraa. Erillisiä kiihdyttimiä ei pellin alta löydy. Viimeisimmät julkaisut pohjaavat Lenovo-tekniikkaan. Virtualisointialusta voi olla VMware, Hyper-V tai Nutanixin oma Acropolis. Viimeksi mainittu kiinnostaakin lisensointinäkökulmasta, koska sen käyttöoikeus kuuluu useimmiten laitteen ylläpitosopimukseen. Hallinnointi tehdään selainpohjaisesta Prism-ohjelmasta. Työkalut pyrkivät olemaan yksinkertaisia, kuitenkin toiminteista tinkimättä. Palveluista löytyy myös pilvipalvelukonnektori, jolla virtuaalikoneita on mahdollista tiputtaa isoon pilveen palautumissuunnitelman vahvistamiseksi.

Nutanix nostaa materiaalissaan vahvasti esiin Software Defined Storagea. Taustalla on siis isompi ajatus rajapintojen yli keskustelevista järjestelmistä, jotka eivät ole rautariippuvaisia – tämä varsin suorana viittauksena kilpailijan leiriin, jonka toiminnallisuudet nojaavat paljolti omaan kiihdytinkorttiin.

Lähestymiskulmia on siis useampia, ja rummutus on kantautunut ostajien korviin. Julkisia referenssejä, isoja ja pieniä, alkaa löytymään molemmilta leireiltä. Aihe on kuuma ja seuraan mielenkiinnolla tuleeko tästä seuraava iso läpimurto, kuten virtualisoinnista aikanaan.